Stephan Dudeck

Jos tutkimus ei yllätä sinua, sitä ei kannata tehdä, kuulin kerran kanadalaisen antropologin Julie Cruikshankin sanovan. Luulen, että tämä oli yksi syistä siihen, miksi päätin opiskella antropologiaa Berliinissä 1990-luvun alussa. Mutta toinen motiivi oli vastata oppialan kolonialistiseen historiaan sekä niihin poliittisen, taloudellisen mutta myös epistemisen vallan muotoihin, joita se on tuonut alkuperäiskansoille eri puolilla maailmaa. Tästä näkökulmasta oli vain loogista, että valitsin tutkimuskenttäni Neuvostoliiton jälkeisestä pohjoisesta, jotta voisin haastaa käsitykseni Neuvostoliiton ja Saksan yhteydestä, katsoa ‘putken toiseen päähän’ ja rakentaa solidaarisia tutkimussuhteita alkuperäiskansojen kumppanien kanssa Länsi-Siperiassa. Samanhenkisten opiskelijoiden kollektiivina yritimme aluksi tuoda hantilaisia aktivisteja Siperiasta Saksaan auttaaksemme heitä taistelemaan öljyteollisuuden hyökkäystä heidän maitaan vastaan sekä ympäristön tuhoa vastaan, sen sijaan että olisimme matkustaneet sinne itse. Seuraavina vuosina minua kutsuttiin työskentelemään alkuperäiskansojen ystävieni kanssa ja oppimaan heiltä poronhoidosta, suhteista teollisuuteen ja valtayhteiskuntaan sekä heidän käsityksistään sosiaalisuudesta ja suhteista ei-inhimillisiin olentoihin. Alkuperäiskansojen kumppaneiden puolesta keräsin suullista historiaa ja dokumentoin alkuperäiskansojen rituaaleja, erityisesti itähantien karhukeremoniaa. Muutama vuosi sitten siirryin tutkijaksi ja apulaisprofessoriksi Euroopan yliopistoon Pietariin. Venäjällä oleminen helpotti yhteistyötä tutkimuskumppaneiden kanssa, mutta Venäjän sota Ukrainaa vastaan katkaisi ja rikkoi nämä suhteet. Yhteyksien ja perintöjen vaaliminen sekä kaiken mahdollisen tekeminen sodan ja sen seurausten torjumiseksi arktisille kansoille on nyt kiireellisin tehtävä. Ilman sirkumpolaarista solidaarisuutta ja oppimista alkuperäiskansojen tavasta rakentaa suhteita, sosiaalisuutta ja epistemologioita, uskon, että tämä ei ole mahdollista.